Irtipäästämisen Taikaa

IRTIPÄÄSTÄMISEN TAIKAA

Onneksi irtipäästämistä on tullut harjoiteltua paljon eri muodoissaan, niin se käy yhä helpommin. Tai niin ainakin luulin … Irtipäästämisen teema on seurannut minua koko elämäni tasaisin väliajoin ja huomaan sen taas olevan ajankohtaista.

Illalla 17-vuotias tyttäreni ilmoitti, että aikoo muuttaa kimppakämppään ystävättärensä kanssa toiseen kaupunkiin. Olin aina ajatellut, että se on luonnollinen osa kehitystä (mikä se tietysti onkin) ja että minä osaan kyllä päästää irti, onhan esikoinenkin jo lähtenyt omilleen vuosia sitten. Vaan yhtäkkiä huomasinkin valtavan tunnekuohun sisälläni; Apua, joko nyt? Eikö kannattaisi vielä odottaa vähän aikaa? Miten kaikki järjestyy? Jaksaako nuori jo ottaa vastuun kaikesta, opiskelusta ja työnteosta yhtä aikaa?

Vaikka sisimmässäni tiedän, tyttäreni tuntien, että hän kyllä pärjää, kun on niin päättänyt. Ja kuitenkin huomasin ajattelevani hieman ”itsekkäästi”, että pärjäänkö minä? Tunsin luopumisen surua, haikeutta siitä, että aika on mennyt niin nopeasti…olenko osannut tarpeeksi olla läsnä? Juuri, kun murrosiän kuohut ovat hellittäneet ja olemme löytäneet uuden tavan kohdata toisemme hyvässä vuorovaikutuksessa. Ja nytkö on tullut aika päästää irti, toivottaa onnea ja antaa poikasen kokeilla omia siipiään.

Mutta miksi se tuntuu niin haikealta ja vaikealta? Vaikka samalla voin iloita ja olla ylpeä siitä, että lapseni kokee olevansa niin vahva, rohkea ja valmis kohtaamaan maailman. Hän luottaa itseensä ja siipiensä voimaan. Sehän on ollut kuitenkin tavoitteeni vanhemmuudessa; antaa hyvät juuret, jotta voi kasvattaa vahvat siivet.

IRTIPÄÄSTÄMISEN PROSESSI

Missä tahansa asiassa irtipäästämisen tarpeen tajuaminen saattaa kestää aikansa. Minulla siihen prosessiin huomaan kuuluvan raskaan, huokailevan olotilan. Se on merkki siitä, että ymmärtäisin katsoa asiaa uusista näkökulmista; ”think out of the box”.

Kaikki tunteemme ovat tarkoitettu tunnettaviksi ja niillä on oma viestinsä meille, näin itse uskon. Itselläni raskas olotila tuntuu ihan fyysisesti rinnan alueella painona ja vaatii keventyäkseen hengityksen syventämistä ja tästä seuraa minulla huokailemista. Kun olen aikani huokaillut alkaa miehenikin kysellä, että ”Mikäs sua nyt painaa?”

Viimeistään siinä vaiheessa alan itse toden teolla miettiä, mikä taakka saa minut toimimaan niin ja mistä olisi hyvä päästää irti.

Tunnetta en välttämättä osaa nimetä, siinä voi olla yhdessä montakin tunnetta päällekkäin. Ne saattavat nousta eri tilanteista ja kokemuksista kaukaakin eletystä elämänhistoriastani ja yhdistyä sitten raskaaksi oloksi rintakehäni seudulle. Ja syvään hengittäminen tuo hetken helpotusta. Mutta vain hetkeksi.

Kun olen riittävän kauan huokaillut ja alan kyllästyä siihen, on aika alkaa keskustella tunteen kanssa. Mistä tässä nyt tällä kertaa on kyse? Mikä onkaan juurisyy tämän takana?

TUNTEEN VIESTI

Mielelläni painaisin tunteen ja etenkin syyn penkomisen jonnekin muualle, syvemmälle. Parempaan hetkeen tai vaikka kokonaan näkymättömiin. Koska itselläni tunteet ovat hyvin kehollisia, sen paikka vain siirtyisi johonkin toiseen kohtaan, vaikka jalkoihini ja askel alkaisi painaa tai hartioihini, jotka sitten jymähtäisivät. Niinpä on tartuttava ”härkää sarvista”, istua alas ja miettiä mikä mättää.

Itseäni helpottaa, kun alan puhua mieleeni tulevia ääneen.  Parasta on, jos vielä joku sattuu kuuntelemaan. Usein riittää, kun kuulen itseni puhuvan mieltä askarruttavat asiat ääneen, ne alkavat loksahtaa paikalleen ja ikään kuin kuulen niiden viestin. Aina se ei ole sitä, mitä haluaisin kuulla, mutta se antaa sysäyksen ymmärtää.

Viesti saattaa sisältää toimintaohjeen, kehoituksen tai vain havainnon. Oma valintani sitten on, miten siihen haluan reagoida. Useimmiten viestin vastaanotettuani ajatukseni kirkastuu ja koen oivalluksen sekä keveyden tunteen. Kehoni ikäänkuin kertoo, että ”Hei, ymmärsit yskän! Nyt voit valita, miten haluat jatkaa.”

NÄKÖKULMIA

Tässä vaiheessa usein on vain ne kaksi vaihtoehtoa, itse asiassa ”joko-tai” eli NLP-näkökulmasta katsottuna ei oikeastaan vielä vaihtoehtoja ollenkaan.

NLP on antanut itselleni ymmärryksen siitä, että jos haluaa todellisia vaihtoehtoja, niin lukumäärä alkaa luvusta kolme. Vasta näkökulmien määrää kasvattamalla annamme itsellemme todellisia vaihtoehtoja ja luvan kurkata laatikon ulkopuolelle.

No, mistä niitä näkökulmia sitten löytää? Niin... mietipä, jos yhden NLP:n perusolettamuksen mukaan meillä jokaisella on oma maailmankuvamme ja karttamme, niin ehkä kurkistamalla jonkun toisen ”kartalle” saatamme ehkä nähdä uusia karttamerkkejä, joista voi olla iloa tai ainakin saamme testattavaksemme uusia näkökulmia! Näppärää, eikö!?

Irtipäästäminen jostain vanhasta usein tuottaa tuskaa tai surua, kun joudumme muuttamaan uskomuksiamme. Toisaalta se voi myös olla helpottavaa, puhdistavaa, keventävää, virkistävää, energisoivaa, toivoa antavaa, innostavaa...riippuen myös omasta tavastamme kohdata muutosta.

Itselleni muutos on sanana innostava, jopa houkutteleva ja huomaan tarvitsevani muutosta aika-ajoin pysyäkseni ”vireessä”. Kuitenkin tyttäreni lahjoittama muutos ei tuntunutkaan ensi alkuun innostavalta vaan huomasin kokevani muutosvastarintaa. Halusin pitää kiinni vanhasta, turvallisesta, kehitystä jarruttavasta ajatuksesta. En halunnut nähdä mahdollisuuksia vaan uhkia. Nyt, kun olen asiaa miettinyt, kohdannut tunteeni ja nukkunut yön yli, tuntuu ajatus jo ihan mahdolliselta ja pystyn näkemään sen tyttäreni näkökulmasta.

”Muutoslihasten” tietoinen harjoittaminen eli omien uskomusten ja näkökulmien muokkaaminen on selkeästi tuottanut tulosta. Enää en vajonnut monen päivän tai viikon vastarintaan, vaan pääsin takaisin tasapainoon nopeasti. Nyt tuntuu jo jännittävältä, saanko olla auttamassa tytärtäni uuden kodin perustamisessa ja sisustamisessa. Ja onneksi ovet lapsuuden kotiin jäävät avoimiksi, tarpeen tullen.

 ”Irtipäästäminen ja luopuminen ovat tärkeimmät oppimme tässä elämässä”, sanoi isäni eläessään ja uskon hänen olleen oikeassa.

Mistä sun on aika päästää irti?

Mielikuvamatkaaja Nunu